Yli kymmenen vuotta sitten päädyin hermostuttavan kysymyksen äärelle. Millä elämässä on oikeasti merkitystä? Mikä arvo omalla olemassaolollani on ja mitä tässä onnekkassa tilanteessa pitäisi tehdä? Tuntui, että ilman kelpo vastausta elämästäni saattaisi tulla pelkkää tyhjäntuntuista ajelehtimista.
Kysymystä vaikeutti kohdallani se, että olen varsin maallinen henkilö. En voi perustaa vastausta jonkin jumaluuden tai yliluonnollisen palvelemiselle koska sellainen usko minulta puuttuu. Myöskään elämäntapavastaukset “tässä hetkessä elämisestä” tai toisten auttamisesta eivät juuri tätä kysymystä oikein ratkaise, vaikka niillä iso hyvä merkitys elämässä voikin olla.
Olen pohtinut tätä aika paljon. Aloitin aikoinaan kysymyksestä “mikä minä olen” ja kappas vaan, jatkoin pian “mitä tarkoittaa olla ihminen?”. Tästä lähti liikkeelle ajatusten ketju, joka jatkuu oikeastaan vieläkin, ja johon tietysti nivoutuu aika paljon ideoita kirjoista ja muista lähteistä. Kuitenkin jo varsin pian minulla oli käsitys siitä, mistä suunnilleen on kysymys.
Yritän tässä kirjoituksessa kuvailla pääpiirteet “elämäni tarkoituksesta”, tai oikeastaan elämänfilosofiani ytimestä. En sinänsä odota, että kukaan olisi välttämättä täsmälleen samoilla linjoilla vaikka ehkä toivonkin niin. Tämä toimii minulle ja se riittää tässä kohtaa. Nämä ajatukset ovat ehtineet jo vaikuttaa moneen asiaan uravalinnoista lasten kasvattamiseen ja mm. epävarmuuuden, surun ja kaiken muun vastaan tulevan käsittelyssä. Tukevalla pohjalla on helppo seisoa.
Rakennuspalikat
Tämä merkityksellisyyteni seisoo neljällä tukijalalla:
Pohja:
Ajatteluni pohjautuu naturalistiseen käsitykseen maailmasta, joka puolestaan rakentuu luonnontieteiden pohjalle ilman mitään yliluonnollisia komponentteja. Tämä ei tarkoita, etteikö maailmassa olisi tarpeeksi mysteerejä – päinvastoin! Jo pelkässä ajatusten muodostumisessa alkeishiukkasten monimutkaisen tanssin seurauksena on hirveästi ihmeteltävää. Ja vaikka kaiken voikin selittää pohjimmiltaan fysiikkana ja statistiikkana, se ei tee esimerkiksi aistimuksistamme, toiveistamme tai ajatuksistamme yhtään sen vähempää tosia. Voin suositella Sean Carrollin kirjaa “The Big Picture”, jossa on käsitelty tämänkaltaista maailmankuvaa monesta näkökulmasta.
Itseisarvollisesti hyvät asiat
Koska pelkästään siitä mitä on ei voi johtaa sitä mitä pitäisi olla, täytyy kuvaan sotkea hieman henkilökohtaisia näkemyksiä. Kaksi tärkeintä ovat:
Se, että emme ymmärrä vielä maailmankaikkeutta täysin, tai välttämättä edes kovin hyvin. Ja se mitä vielä opimme, voi vaikuttaa hyvinkin vahvasti siihen, mitä merkityksiä maailmankaikkeudesta vielä on löydettävissä ja mikä on mahdollista. Vaikka ymmärrämmekin suurimman osan arkielämäämme vaikuttavista ilmiöistä, on vielä paljon ratkaistavaa. Miten tietoisuutemme toimii? Tai mitä ovat pimeä aine ja energia? Vastaukset näihin voivat johtaa vielä uusiin kysymyksiin jne. Emme siis voi sanoa, että meillä olisi edes palapelin kaikki osat kasassa. Koen tämän palapelin kasaamisen hyvin tärkeäksi.
Toinen henkilökohtainen näkökulma, liittyen vahvasti edelliseen, on se, että Elämän (tarkoitan koko evolutiivista prosessia eri lajeineen ja muotoineen) on jatkuttava. Ja mielellään vieläpä älykkään, tietoisen elämän, joka voi oppia ja kokea asioita. Arvelen, että monet meistä olettavat, ehkä tiedostamattaan, näin käyvän. Mutta kuinka moni ajattelee, että näin tosiaan pitäisi käydä, ja että meidän olisi syytä työskennellä sen eteen? Vaihtoehtona on tietysti kaiken elämän loppuminen, mikä olisi mälsää.
Meidän ihmisten rooli tässä ja tänään.
Me ihmiset olemme ainoa tuntemamme “voima” maailmankaikkeudessa, joka pystyy omilla toimillaan edistämään oppimista ja Elämän jatkumista. Olen kiusallisen, tuskallisen tietoinen meidän tämän hetken saavutuksistamme. Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että olemme myös paras toivo asiassa! Haluaisin nähdä ihmiskunnan löytävän symbioottisen tavan elää muun Elämän kanssa, nykyisen loismaisen käytöksen sijaan.
(On olemassa myös kolmas relevantti tavoite, nimittäin elämän tekeminen nautinnolliseksi mahdollisimman monelle, tai ainakin kärsimyksen vähentäminen. Mutta tämä on omissa kirjoissani vähän eri asia, ja lisäksi hyvin subjektiivinen ja olosuhteista riippuvainen juttu, joten jätän sen tästä hieman sivuun.)
En oikeastaan koe yllä lueteltuja ajatuksia mitenkään kovin uniikeiksi tai yllättäviksi. Mutta niiden omaksuminen osaksi omaa maailmankuvaani, ja yhdistäminen toisiinsa, luo hyvinkin selkeitä vaikutuksia jokapäiväisiin valintoihini. Jos voin “olla hyvä ihminen” edistämällä yllä olevia tavoitteita, voin kokea jonkinlaista merkityksen tunnetta. Siis, “merkitykseni ihmisenä” on rakentaa tulevaisuutta, missä Elämä voi jatkua, kehittyä mitä ihmeellisimpiin muotoihin ja oppia mahdollisimman pitkään – pitkään sen jälkeen kun olen itse jo manan majoilla. Itselleni Elämä kaikessa monimutkaisuudessaan, kehityksessään, monimuotoisuudessaan, ilmiöissään ja jopa karuudessaan on kaunista. Eeppistä.
On tietysti mahdollista kyseenalaistaa, ovatko elämän jatkuminen ja oppiminen jotenkin merkityksellisiä tavoitteita? Onko niissä itseisarvoa? Yksi tapa katsoa asiaa on vaihtoehtojen kautta. Mitä jos vain lopetamme oppimisen? Tai mitä jos vain pistämme juhlat päälle ja annamme Elämän loppua, vaikka sitten 100 vuoden sisään. En näe mitään merkitystä tällaisissa tulevaisuuksissa. Koko hommassa olisi luovuttamisen maku.
Ja lopulta: Se, ettemme hyväksyisi omaa rooliamme kaikessa tässä, olisi mitä raukkamaisin väistöliike.
Joitain johtopäätöksiä
Yllä mainituista lähtökohdista on vedettävissä muutama johtopäätös, joiden kautta päästään lähemmäs jokapäiväistä konkretiaa. Samaan aikaan ne jättävät jäljelle todella paljon vapauksia. On olemassa loputtoman paljon erilaisia kehityspolkuja, joiden kautta Elämän jatkumisen ja oppimisen tavoitteet voivat täyttyä.
Nämä johtopäätökset syntyvät hieman takaperoisesti. On olemassa muutama hyvin, hyvin kaukaisten tulevaisuuksien ominaisuus, joiden on nähdäkseni toteuduttava, jotta Elämä jatkuu. Ja niiden toteutuminen puolestaan vaatii tiettyjä asioita lähemmiltä tulevaisuuksilta jne. Ja lopulta voimme sanoa jotain siitä, mikä tänään on hyödyllistä, mistä tänään voimme löytää tämänkaltaista merkityksellisyyttä. (Jos tämä kuulostaa longtermismiltä, katso kommentti lopusta.)
Uskon, että paras tapa elämälle selvitä pitkälle tulevaisuuteen on, että se lopulta leviää moniin eri maailmoihin ja kehittyy mahdollisimman monimuotoiseksi. Tässä on taustalla vastaava ajatus kuin sijoitusten hajauttamisessa – erilaisuus vähentää riskiä erilaisten uhkien edessä. Jotta myös oppimista tapahtuu, on mukana oltava jonkinlaista älyllistä elämää. En halua ottaa kantaa siihen, miltä Elämä silloin näyttää, tai mitä se tekee, toivon vain että sitä riittää.
Ymmärrän hyvin, että tällainen kauaskatsova maalailu voi tuntua todellisuudesta irtautuneelta ja haihattelulta. Mutta mikä olisi vaihtoehto? Jos edellä mainitut asiat eivät toteudu, tarkoittaa se, että Elämä loppuu ennen aikojaan, tai ainakin riski siihen on suuri. Se, että me emme päätä tavoitella näitä asioita, olisi käytännössä päätös siitä, että meidän mielestämme Elämä saa loppua nopeastikin. Tai että on ihan OK, ettei ymmärryksemme maailmankaikkeudesta enää kasva.
Sitten jo kohti nykypäivää. Jotta Elämä voi jatkua vielä pitkään, monta eri asiaa on tapahduttava. Tieteen ja teknologian on kehityttävä mahdollistamaan muille planeetoille muutto. Ymmärryksemme yhteiskuntien ja biosfäärien toiminnasta on kehityttävä merkittävästi, jotta voimme onnistuneesti, pysyvästi, asuttaa muita maailmoja. Ja jotta emme tuhoa tätä maapalloamme ennenaikaisesti. Lisäksi on tarpeen löytää keinot rahoittaa uusia yhdyskuntia niin pitkään, että ne ehtivät omavaraistua. Tai löytää joitain muita keinoja organisoida työpanos tähän tarkoitukseen. Kaikista kiireisimmin meidän täytyy pysäyttää maapallon luonnon tuhoutuminen niin ilmastonmuutoksen kuin lajikadonkin merkeissä. Myös muut eksistentiaaliset tai yhteiskuntien romahtamiseen liittyvät uhat, kuten asteroidien törmäykset ja pandemiat on otettava vakavasti. Sillä vain tarpeeksi vakaat, tarpeeksi edistyneet yhteiskunnat voivat tukea koko Elämän säilymistä omissa ongelmissaan hautumisen lisäksi. Olisi ikävä nähdä hätäisesti kyhätyn asutusprojektin kuolema rahojen tai muun tarpeellisen tuen loppuessa. Voisi mennä pitkään, ennen kuin uusi yritys saisi tarvittavat resurssit taakseen. Minua hieman jännittää, että joudun todistamaan jotain tällaista elämäni aikana…
Tarve luoda ja ylläpitää tarpeeksi kehittyneitä ja vakaita yhteiskuntia Elämän ponnahduslaudoiksi tuo meidät tähän päivään. Työ tällaisten yritysten eteen vaatii taakseen infrastruktuuria, sosiaalista tukea, elintarvikkeita jne. Tässä mielessä iso osa “ihan normaalista työstä”, vapaaehtoistyö mukaanlukien, voidaan nähdä linkittyvän Elämän jatkumiseen. Hyödyllinen näkökulma on kenties se, että parantaako, vai heikentääkö, jonkun työn suorittaminen todennäköisyyksiämme onnistumiseen? Monissa tapauksissa on enemmän kyse siitä, miten asiat tehdään, kuin mitä tehdään. On tietysti ymmärrettävää, että kaikki eivät tällaista linkkiä näe tai edes kaipaa. Etenkin jos oma elämä on täynnä huolia toimeentulosta, terveydestä jne.
Miten tämä vaikuttaa minun elämääni?
Kirjoittaessani tätä olen aloittamassa ehkä viimeistä vuottani väitöskirjatutkijana. Edessä on siis valintoja siitä, mitä haluan tehdä isona. Pyrin löytämään seuraavaksi työn, jonka voin nähdä sopivan yhteen näiden tavoitteiden ja näkökulmien kanssa, mitä vahvemmin sitä parempi. Tässä siis selkeä vaikutus. Myös nykyinen työni valikoitui osittain siksi, että halusin tutkia keinoja ja työkaluja, joiden avulla ihmiset voisivat tehdä parempia päätöksiä.
Koen vaikutuksia myös muualla: nämä ajatukset näkyvät jossain määrin siinä, miten kasvatan lapsiani, miten kulutan, miten äänestän, miten materiaalinen menestys on minulle ennemin työkalu kuin tavoite jne. Ne eivät kuitenkaan ole täysin määrääviä – elämässä on myös arkisempia ongelmia ja ilmiöitä, jotka täytyy huomioida. Parhaimmillaan tällainen elämänfilosofinen rakennelma kuitenkin toimii “kehityksen” määrittelemiseen, ja jopa moraalisena kompassina.
Yksi merkittävä vaikutus on tietysti se, että alkuperäinen hikoiluni elämän merkityksellisyydestä on nyt helpottanut. Minulla on tuntuma siihen, mikä on merkityksellistä ja mikä ei. Näen, että olen osa suurempaa tarinaa ja voin omalta pieneltä osaltani vaikuttaa siihen, minkälaisena se jatkuu.
P.S.
Tätä kirjoittaessani satuin kuuntelemaan jakson Philosophize This! -podcastia, jossa puhuttiin merkityksen löytämisestä ja myös elämästä sen merkityksellisyyden ulkopuolella. Suositus (myös koko podcastille).
Kommentti: onko tämä longtermismiä?
Tiedän, että on olemassa filosofinen suuntaus nimeltä longtermismi, joka puhuu vastaavista aiheista. En ole kuitenkaan perehtynyt siihen kovin yksityiskohtaisesti.
(Longtermism – Wikipedia) Sen perusteella, minkälaisia ajatuksia tiedän siihen liitetyn, omaan jonkin verran epäluuloja.
Vaikkakin olen suurista tavoitteista ja monista osasista samaa mieltä, minusta tuntuu että monet longtermismiin liitetyt ajatukset ovat suorastaan lyhytnäköisiä. Esimerkiksi tulevien sukupolvien arvon (yli)korostaminen voi johtaa harhaan siitä, että nykysukupolvien pitäisi vain kärsiä tulevien eteen. Mutta en usko, että ilman riittävää arvostusta nykysukupolvet jaksavat tehdä töitä tulevaisuuden eteen. Ja toisaalta, mistä sukupolvista lähtien sitten voi jo panostaa itseensä? Polkuriippuvuudet ovat tässä merkittävässä roolissa ja jonkinlainen “sukupolvien arvostuksen tasapaino” lienee tärkeää. Lisäksi tällaiset nykyajan talousmalleille pohjautuvat pitkälle tulevaisuuteen ulottuvat laskelmat epäilyttävät. Oletukset voivat muuttua matkan varrella vielä monta kertaa. Olen nähnyt myös esityksiä täysin digitaalisen yhteiskunnan ottamisesta tavoitetilaksi. Mielestäni tämä ei kuulosta erityisen kestävältä verrattuna hyvin hajautettuun (biologiseen) järjestelmään, vaikka tilaa tällaisillekin varmaan voisi olla.
Eli, en voi omaksua longtermismiä ainakaan koko kirjossaan omaksi filosofiakseni. Jotain yhteistä voisi löytyä myös esim. negatiivisen utilitarianismin kanssa (vaikka jotkin tulkinnat johtaisivatkin täysin päinvastaiseen lopputulokseen…) Mutta yritän tässä vältellä itseni tai ajatusteni kategorisoimista turhaan.